Reaktiopeliä

Kaikki naiset tietävät. Herkistyneisyyden tiettyyn aikaan kuusta. Tai itseasiassa valtaosa miehistäkin on varmasti tietoinen tämän vaiheen vaikutuksista... Hormonit pinnassa, haluttaa ihan järkyttävästi koko ajan. Kaikki mitä tunnet, tuntuu paljon voimakkaammalta. Kiihottavammalta, nautinnollisemmalta, kivuliaammalta... Ajatukset voimakkaampia. murheet suurempia, ilot upeampia, ruoka parempaa, iho kosketusherkempi...

Nyt sitten tuijotan tuota pakettia vierelläni. "Hanki ensi kerraksi paketti puisia pyykkipoikia." Niinpä niin... Ei tarvitse kuin maalailla mielessään sitä miltä nipistys nyt tuntuisi, tässä herkistyneessä tilassa. Nipistykset. Monikossa.. Paketillisessa on monta. Tuossa niitä on kaksikymmentä. Montako niitä sitten oikein tarvitaan? Paketillinen. Ja mihin? No tiedän kyllä mihin, mutta tarkalleen ottaen mihin? En minä ole ollut tuollaisessa tilanteessa koskaan. Itse olen toki laittanut jokusen hetkeksi johonkin, mutta itse se on aivan eri asia. Ja kun sen ottaa pois.. Se vihlaisu. Ne vihlaisut. Monikko. Jälleen se järjetön tunne herää: Kiihottavan pelottavan uteliaan jännittävän kiimainen paniikki. Mitä ihmettä tulee tapahtumaan? Ja miltä se tulee tuntumaan? Muistan kyllä hyvin miltä itse laittamani tuntuvat. Ne kiihottavat erittäin paljon. Mutta ne muutama. Yksi-kaksi, hetkeksi. Saattavat vaihtaa paikkaa jossain vaiheessa. Kun itse päätät että tuntuu pakottavalta niin tehdä. Enääpä et päätä. Et kun et luultavasti voi liikkua. Tai uskalla liikkua. Taas se päätös pitää luovuttaa toiselle ja luottaa siihen. Luotan... Pakko. Apua. Nyt sitten taas tunnen niitä haamutuntoja. Kun tarpeeksi on kosketusherkkä, ajatus tarpeeksi voimakas ja jännitys ja kiihotus ja pieni kivun pelko nyt jo herkällä iholla yhdistyy, sen voi tuntea. No sillä tavalla leikisti voi. Olikohan se tarkoituksella valittu tämä ajankohtakin... Ajoitettu mindfuck. Laskelmoitu siirto.Ei, kyllä se oli hetken mielijohteesta keksitty mutta tarkoitushakuinen kiusa jota tietoisuus ajankohdasta ja sen vaikutuksista ruokki.

Ovela mutta tutuksi tullut tapa herättää etukäteen nämä fiilikset ja hämmennys. Antaa "vihje" tulevasta, vaikkapa tehtävänä. Tai kysymyksenä onko jokin asia muuten tuttu entuudestaan, käynnistäen ajatusvirran onko sellainen tulossa seuraavaksi vai onko se vain kiusaa, vai ihan rehellistä mielenkiintoa jonka myötä tuntisi paremmin missä menen ja mitä kestäisin. Herättää sata ajatusta ja eri mahdollisuutta jota vihje voisi tarkoittaa. Mielikuvia, arvailuja siitä mitä tulee tapahtumaan. Pientä pelkoa, uteliaisuutta, kiimaa. "Hanki ensi kerraksi paketti puisia pyykkipoikia." Nöyryytystä siitä että pitää viedä ne itse paikalle. Pakotettua "kerjäämistä". Huvittuneisuutta siitä että tyttö hakee ne vieläpä heti saman päivän työmatkalla. Taktikoitu siirto kiimaisen masokistisen uteliaan pikkunartun osoittamiseksi, jonka vielä itse tein. Sanoin sen sillä jälleen itse. Ansa.

Huvittuneisuutta siitä että jälleen tiesi narun josta vetää, josta syntyy haluttu reaktio. Sätkynuken tai pelinappulan kaltaista oloa siitä kuinka joku jossain vetäisee narusta, tuottaen jonkin reaktion, katsoen mitä tapahtuu jonka perusteella liikkuu taas pari askelta edelle tehden uuden siirron liikuttaen nappulaa eteenpäin. Pelinappula jota liikutellaan taktisin siirroin tutkimusmatkaa eteenpäin. Kiukkua siitä että se onnistuu, turhautuneisuutta siitä etten pärjää vastaan. Häpeää siitä että nautin siitä. Antautumisen tunnetta siitä että ihan turha edes yrittää vastustella sitä. Tai jokin psykologinen autopeli, jossa joku tutustuu uuteen autoonsa, kokeilee mitä mistäkin tapahtuu, tutkii kuinka se käyttäytyy ja miten siitä saisi eniten irti. Ohjaa ja säätelee vauhtia, tehden käännöksiä, lisäten kaasua ja jarrutellen harkitusti ettei aja ulos. Itse et voi kuin pitää silmiä kiinni ja jännittää käänteitä, kiihdytyksiä, yrittää luottaa että pysyt tiellä ja ehjänä, välillä huokaista kun saat jäädä hetkeksi pysäkille ja kierrokset laskevat.

Nöyryytystä siitä kun kaupassa posket punaisena sellaista paketillista valitsen, katsoen sitä, pyöritellen mielikuvia. Turhautuneisuuden tunnetta siitä kun ei todella tiedä mikä on pelottelua, mikä vain pelkkää pelottelua tai ihan oikeasti mahdollista tapahtua. Nyt tai joskus. Kauhukuvia kaikenmaailman helminauhoista. -Niin, kyllä minä tiedän mikä se on, olen nähnyt netissä.. Viimeksi kun katsoin, kiihotuin siitä hiljaisen painostavasta tunnelmasta jota yksitellen rauhassa ja varovasti kiinnitetyt pyykkipojat toivat. Sitten katsoin tarkemmin, huomasin sen narun siellä niiden alla. Päät kiristyivät masterin käteen. Vaistomaisesti meni käteni suuni eteen ja huuliltani pääsi ääneen "älä nyt vain repäise sitä..." Video katkaistiin juuri ennen. Sydän meinasi pysähtyä. Pelkoja ja kauhukuvia. Luottamusta kuitenkin siitä että osaa asiansa. Avuttomuuden tunnetta kuitenkin siitä että jälleen on vaihtoehdoitta antauduttava tuntemattomaan. Kiihotusta siitä että haluan kuitenkin niin tehdä. Haastetta siitä että on luovutettava hallinta ja tahto pois, löydettävä sen tilalle luottamus. Epäröintiä siitä miten se sattuisi. Uteliaisuutta siitä millaista se on. Niin mikä? No en minä tiedä vielä. Paketillinen pyykkipoikia.

Ja miten silti yritän alitajuisesti taistella sitä vastaan ja haastaa pelissä. Yritän ennakoida, lukea rivien välistä, väistellä ansoja, ohjata itse. Kai minä nyt yritän kun yritän välttyä selkäsaunalta ja jännitän. Yritän muotoilla ja harkita sanojani, jottei niistä löytyisi aiheita oikkuihin joita taas joudun jännittämään, ja kuitenkin joka kerta ajan itse siihen kuoppaan. Enkä myönnä etten pärjää vaan asetun vastapeluriksi huomaamattani siihen psykologiseen peliin ja väistelyyn, kunnes joka kerta joudun alistumaan että en pysty kilpailemaan. Miksi sitten yritän? Koska olen itsepäinen, kouluttamaton ja pelkään selkäsaunaa. Tai pelkään luovuttaa omasta turvakilvestäni ja luottaa että se on toisella. Pelkään kokematonta. 'tai koska pelkään uutta. Tai koska olen huono häviäjä. Tai koska ajattelen liikaa. Tai koska nolottaa tunnustaa itselleen että nautin siitä. En myönnä. Miksi sitten yritän väistelemällä tehdä siitä "tylsää". Petaamalla ja ennakoimalla turvata omaa mielenrauhaani. Onneksi en onnistu. Ärsyttävää peliä. Inhottavan ihanaa.

No tuossa se nyt sitten on. Tuijotan pakettia ja hoen "hän kyllä tietää mitä tekee, tietää mitä tekee.. tietää..". No minäpä en tiedä. Hyvin se menee. Saatan tykätä siitä. Tykkäänhän yksinkin. Niin, niistä muutamasta hassusta.. Huokaus. Epätoivoinen hymy. Pieni pelko.. Haamutuntoja, vatsasta kouraisu, kiihotus, sähköisku. Huokaus, pään pudistelu ja epätoivoinen hymy. Jatkunee näin jonkin aikaa. Haettu reaktio siis onnistui jälleen. Miten ärsyttävää se on, ja miten se kuitenkin on jotenkin sairaan ihanaa. Inhottavan ihanaa. Sitä se on.

Allways two steps behind...

Ääni ja sanat

Kuulen äänen usein korvissani. Kun ei näe, uskalla katsoa tai pysty liikkua, kuulee vain sen äänen. Tuntee sen. Tuntee sen miltä ne vartalossa särähtävät sanat tuntuivat, miten ne aina vähän pelästyttävät, kiihottavat, lamaannuttavat...

Pysy siinä.

Perse pystyyn.

Se perse pysyy pystyssä.

Riisu mekkosi.

Miten sanotaan?

Kuka antoi luvan liikkua?

Mennään polvilleen.

Kyllä sä sen kestät.

Katso silmiin.
 
Huh... Miten kiihottavaa voi ääni olla. Ja sanat. Rauhallisen alistava, itsetietoinen, vaativa, silti lempeä ja silti ne jännittää. Vain ääni ja sanat.

Insomnia

Olen maailman huonoin nukkuja. Herään usein 4-5 kertaa yössä, nyt olen ollut kaksi tuntia hereillä eikä mitään toivoa. Tulin sitten tänne. Keinoja olisi. Kemiallinen uni ei kuitenkaan pidemmän päälle ole hyväksi, ja tähän aikaan ei voi pilleriä enää ottaa kun vaikutus kestää pitkälle aamuun. Jäljellä olisi yksi keino. Keino jonka normaalisti tekisin.

Nyt sen ajatteleminen vain lisää vettä myllyyn, tieto siitä että se on luvatonta. Mietin, jos menisin suihkuun. Saisin tuolla verukkeella edes koskea pakollisena itseeni, ihan vähän. Mietin, jos tekisin sen luvatta. Jäisinkö kiinni? Jäisin varmasti sillä etten pystyisi olla tunnustamatta. Enkä uskalla katsoa seurausta jota siitä voisi tulla. Sekin kiihottaa. Voimattomuus, avuttomuus. Turhautuneisuus. Piina.

Toisekseen tiedän, että huijaisin enemmän vain itseäni. Mikä ihmeen masokismiefekti on piinata itseään näin? Kaikki kädet vapaana, kaikki silmät näkemättä, kaikki korvat kuulematta. Kukaan ei saisi tietää. Silti en uskalla. En voi. Ja se kiihottaa entisestään.

Herran pelko näemmä elää ja voi hyvin.

Luottavaista alistumista

Ehkä se voi mennä toisilla niin, että luottautuu toiseen sokeasti kaiken suhteen, luovuttaa omanarvonsa, kaiken itsemääräämisoikeutensa ja kunnioitettavuutensakin pois. En tiennyt kuinka se on, millaisia variaatioita voi olla ilman vertauskohdetta. Nyt tiedän, että jos se joillain menee niin, minulla ei. Sellaiseen muottiin en pysty sopeutumaan. Vaikka alistuva olisikin, tietynlainen kunnioitus ihmisarvoa kohtaan tulisi mielestäni olla. Sellaista kaipaan kokea, koenkin nyt. Jonkun toisen asetelma voi olla erilainen ja hyvä heille niin.

Luottamusta voi olla sen suhteen, että uskaltaa antautua toisen käsiin ja luottaa ettei toinen vaikkapa mene liiallisuuksiin. Luottamusta pitää olla myös sen suhteen, että voi luottaa olevansa toisen silmissä myös ihan oikea ihminen vaikka alistuisikin. Luottamusta esimerkiksi siitä, että ilman suostumusta mitään materiaalia ei mene eteenpäin minnekään. Luottamusta siitä että tietyt asiat sovitaan, tietyistä asioista kysytään mielipide. Se on ennemmin se polkuni, jota koen luonnollisemmaksi kulkea. Jos minusta otetaan kuvia ollessani avuton, puolustuskyvytön ja lupaa siihen kysymättä, ehdoton oikeuteni mielestäni on edes se ettei niitä ilman lupaani mene mihinkään muualle. Henkilöllisyyteni ei mene muualle. Tiedän kenelle alistun ja miksi. Ei välikäsiä, ellei toisin sovita. Ehdoton varmuus terveenä säilymisestä. Varmuus kaikesta tuollaisesta. Sitä tarvitsen. Sellainen polku on nyt erittäin hyvässä alussa.

Silti se luottamus ei syö sitä jännitystä. Ei tarvitse olla mysteeri, salaperäinen, etäinen, kylmä, töykeä säilyttääkseen jännittävyyden. Mielestäni se on juuri päin vastoin. Se salaperäisyys ja mystiikka voi tulla sieltä aivotoiminnasta, oikuista, kekseliäisyydestä siltikin vaikka tutustuisi toiseen. Jollain toisella ehkä eri tavoin. Tällaista luottamusta on nyt syntynyt esimerkiksi sen suhteen, että vaikka olin pelosta sekaisin ja luulin mielessäni selkäsaunan ja piiskan olevan jotain täysin muuta kuin tarkoitus olikaan, luulin että sitä tulee peräjälkeen armotta, taukoamatta ja kysymättä koko ajan se lukumäärä jonka olin "tienannut", (johon minut kyllä edelleenkin mielestäni huijattiin ansalla...) menin silti paikalle. Luotin hänen kokeneisuuteensa, ja kun sanoi että kyllä kestän tulevan, luotin. Pelkäsin mutta luotin sanaansa.

Koko kokemus kääntyi pelosta ihanan kirvelevän kiihottavaksi avuttomaksi nautinnoksi kaikkineen. Kestin ruoskan, nipistimet, kaikki mahdolliset viritykset jotka näin punaiselle sohvalle aseteltuna astuessani hotellihuoneeseen. Vieläpä nautin niistä. Tulen luottamaan edelleen Herrani sanaan, kokemukseensa siitä mitä kestän, mihin pystyn, lukutaitoonsa suhteeni. Luotan itseni käsiinsä. Silti säilytän ihmisarvoni. Tämä kombinaatio on hyvä. Näillä haluan jatkaa.

Aina löytyy syy

Nyt on pakko avautua. Ihan sama kuka lukee ja mitä siitä miettii. Mielestäni minut huijattiin piiskattavaksi. Ehkä epäoikeudenmukaisuuden tunne on vielä sitä kouluttamattomuutta. En saanut aikarajaa. Toisaalta pelkkä epäonnistuminen vaikka olisi mikä syy, voi olla muka tekosyy. Aina löytyy syy. Tiesin kyllä että se tulee vastaan joskus. Pakko se on kohdata joskus.. Mielestäni asenteeni on nöyrä, en taida välttyä piiskalta siltikään. Pitää opetella pitämään siitä.. Opinkohan? Sattuu jo valmiiksi. Ihan oikeasti tunnen sen nyt jo. Ei se voi viime kerrasta enää tuntua nimittäin.. Miksi helvetissä lähden vapaaehtoisesti pahoinpideltäväksi. Täytyy olla idiootti. Antamani lukumäärä jonka mielestäni ansaitsisin oli säälittävän vähän. Laskukaava menee kuulemma niin, että jos se on mielestänsä liian vähän, se kerrotaan viidellä. Tyytyi kuitenkin siihen. Suhteutin sitä virheeseeni, aikarajaan, avun pyyntöön, kokemattomuuteeni, kivunsietokykyni tietämättömyyteen. Varmasti tiesi ja luki että tarkoitukseni oli toimia oikein, tehdä tyytyväiseksi ja tehdä se heti. Aikomuksenikin oli, saman tien vaikken aikaa saanutkaan, tarvitsin lisätietoja. En saanut niitä. Tuli yö. Mikä raja se yö on. Se raja on se että sillä hetkellä kun haluaa nähdä tuloksen ja sitä ei ole siellä juuri silloin, se on virhe. Luki kysymykseni varmasti, siksi ajattelen että tämä oli ansa. Toisaalta mielivaltaa. Koulutusta varmaan. Toisaalta pelkkä hyvä tahto ei riitä, ei ole selityksiä. Osaan sen, tiedän senkin. Miksen sitten toiminut niin. Mihin olen oikein pääni pistänyt. Nyt sitten voisin tehdä tehtävät kun pääsen kotiin, ei tarvitse jäädä kiinni niistä töissä. Väkinäinen vastaus "kiitos", vaikka teki mieleni lähettää "mulkku".

Ne helvetin tehtävät jatkossa vaikka taiotaan valmiiksi ja samalla sekunnilla jos ei muuta. Oltava sillä hetkellä kun päättää haluta sen nähdä. Oli aikaa annettu tai ei. Noidaksiko tässä pitää alkaa. Niin, pitää. Silti löytyy se syy. Ollaan hiljaa ja otetaan vastaan. Kai se sitten jossain vaiheessa tuottaa jonkin opintosuoritteen saatana.

Ensimmäinen "koulupäivä" oli mieletön, järjetön, mahtava. Muutenkin on ollut erittäin mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa. Sitä ei nyt vaan pysty kuvailemaan tässä mielentilassa. Joskus toiste sitten. Ei muuta kuin pää alas, silmät kiinni ja eteenpäin.