Reaktiopeliä

Kaikki naiset tietävät. Herkistyneisyyden tiettyyn aikaan kuusta. Tai itseasiassa valtaosa miehistäkin on varmasti tietoinen tämän vaiheen vaikutuksista... Hormonit pinnassa, haluttaa ihan järkyttävästi koko ajan. Kaikki mitä tunnet, tuntuu paljon voimakkaammalta. Kiihottavammalta, nautinnollisemmalta, kivuliaammalta... Ajatukset voimakkaampia. murheet suurempia, ilot upeampia, ruoka parempaa, iho kosketusherkempi...

Nyt sitten tuijotan tuota pakettia vierelläni. "Hanki ensi kerraksi paketti puisia pyykkipoikia." Niinpä niin... Ei tarvitse kuin maalailla mielessään sitä miltä nipistys nyt tuntuisi, tässä herkistyneessä tilassa. Nipistykset. Monikossa.. Paketillisessa on monta. Tuossa niitä on kaksikymmentä. Montako niitä sitten oikein tarvitaan? Paketillinen. Ja mihin? No tiedän kyllä mihin, mutta tarkalleen ottaen mihin? En minä ole ollut tuollaisessa tilanteessa koskaan. Itse olen toki laittanut jokusen hetkeksi johonkin, mutta itse se on aivan eri asia. Ja kun sen ottaa pois.. Se vihlaisu. Ne vihlaisut. Monikko. Jälleen se järjetön tunne herää: Kiihottavan pelottavan uteliaan jännittävän kiimainen paniikki. Mitä ihmettä tulee tapahtumaan? Ja miltä se tulee tuntumaan? Muistan kyllä hyvin miltä itse laittamani tuntuvat. Ne kiihottavat erittäin paljon. Mutta ne muutama. Yksi-kaksi, hetkeksi. Saattavat vaihtaa paikkaa jossain vaiheessa. Kun itse päätät että tuntuu pakottavalta niin tehdä. Enääpä et päätä. Et kun et luultavasti voi liikkua. Tai uskalla liikkua. Taas se päätös pitää luovuttaa toiselle ja luottaa siihen. Luotan... Pakko. Apua. Nyt sitten taas tunnen niitä haamutuntoja. Kun tarpeeksi on kosketusherkkä, ajatus tarpeeksi voimakas ja jännitys ja kiihotus ja pieni kivun pelko nyt jo herkällä iholla yhdistyy, sen voi tuntea. No sillä tavalla leikisti voi. Olikohan se tarkoituksella valittu tämä ajankohtakin... Ajoitettu mindfuck. Laskelmoitu siirto.Ei, kyllä se oli hetken mielijohteesta keksitty mutta tarkoitushakuinen kiusa jota tietoisuus ajankohdasta ja sen vaikutuksista ruokki.

Ovela mutta tutuksi tullut tapa herättää etukäteen nämä fiilikset ja hämmennys. Antaa "vihje" tulevasta, vaikkapa tehtävänä. Tai kysymyksenä onko jokin asia muuten tuttu entuudestaan, käynnistäen ajatusvirran onko sellainen tulossa seuraavaksi vai onko se vain kiusaa, vai ihan rehellistä mielenkiintoa jonka myötä tuntisi paremmin missä menen ja mitä kestäisin. Herättää sata ajatusta ja eri mahdollisuutta jota vihje voisi tarkoittaa. Mielikuvia, arvailuja siitä mitä tulee tapahtumaan. Pientä pelkoa, uteliaisuutta, kiimaa. "Hanki ensi kerraksi paketti puisia pyykkipoikia." Nöyryytystä siitä että pitää viedä ne itse paikalle. Pakotettua "kerjäämistä". Huvittuneisuutta siitä että tyttö hakee ne vieläpä heti saman päivän työmatkalla. Taktikoitu siirto kiimaisen masokistisen uteliaan pikkunartun osoittamiseksi, jonka vielä itse tein. Sanoin sen sillä jälleen itse. Ansa.

Huvittuneisuutta siitä että jälleen tiesi narun josta vetää, josta syntyy haluttu reaktio. Sätkynuken tai pelinappulan kaltaista oloa siitä kuinka joku jossain vetäisee narusta, tuottaen jonkin reaktion, katsoen mitä tapahtuu jonka perusteella liikkuu taas pari askelta edelle tehden uuden siirron liikuttaen nappulaa eteenpäin. Pelinappula jota liikutellaan taktisin siirroin tutkimusmatkaa eteenpäin. Kiukkua siitä että se onnistuu, turhautuneisuutta siitä etten pärjää vastaan. Häpeää siitä että nautin siitä. Antautumisen tunnetta siitä että ihan turha edes yrittää vastustella sitä. Tai jokin psykologinen autopeli, jossa joku tutustuu uuteen autoonsa, kokeilee mitä mistäkin tapahtuu, tutkii kuinka se käyttäytyy ja miten siitä saisi eniten irti. Ohjaa ja säätelee vauhtia, tehden käännöksiä, lisäten kaasua ja jarrutellen harkitusti ettei aja ulos. Itse et voi kuin pitää silmiä kiinni ja jännittää käänteitä, kiihdytyksiä, yrittää luottaa että pysyt tiellä ja ehjänä, välillä huokaista kun saat jäädä hetkeksi pysäkille ja kierrokset laskevat.

Nöyryytystä siitä kun kaupassa posket punaisena sellaista paketillista valitsen, katsoen sitä, pyöritellen mielikuvia. Turhautuneisuuden tunnetta siitä kun ei todella tiedä mikä on pelottelua, mikä vain pelkkää pelottelua tai ihan oikeasti mahdollista tapahtua. Nyt tai joskus. Kauhukuvia kaikenmaailman helminauhoista. -Niin, kyllä minä tiedän mikä se on, olen nähnyt netissä.. Viimeksi kun katsoin, kiihotuin siitä hiljaisen painostavasta tunnelmasta jota yksitellen rauhassa ja varovasti kiinnitetyt pyykkipojat toivat. Sitten katsoin tarkemmin, huomasin sen narun siellä niiden alla. Päät kiristyivät masterin käteen. Vaistomaisesti meni käteni suuni eteen ja huuliltani pääsi ääneen "älä nyt vain repäise sitä..." Video katkaistiin juuri ennen. Sydän meinasi pysähtyä. Pelkoja ja kauhukuvia. Luottamusta kuitenkin siitä että osaa asiansa. Avuttomuuden tunnetta kuitenkin siitä että jälleen on vaihtoehdoitta antauduttava tuntemattomaan. Kiihotusta siitä että haluan kuitenkin niin tehdä. Haastetta siitä että on luovutettava hallinta ja tahto pois, löydettävä sen tilalle luottamus. Epäröintiä siitä miten se sattuisi. Uteliaisuutta siitä millaista se on. Niin mikä? No en minä tiedä vielä. Paketillinen pyykkipoikia.

Ja miten silti yritän alitajuisesti taistella sitä vastaan ja haastaa pelissä. Yritän ennakoida, lukea rivien välistä, väistellä ansoja, ohjata itse. Kai minä nyt yritän kun yritän välttyä selkäsaunalta ja jännitän. Yritän muotoilla ja harkita sanojani, jottei niistä löytyisi aiheita oikkuihin joita taas joudun jännittämään, ja kuitenkin joka kerta ajan itse siihen kuoppaan. Enkä myönnä etten pärjää vaan asetun vastapeluriksi huomaamattani siihen psykologiseen peliin ja väistelyyn, kunnes joka kerta joudun alistumaan että en pysty kilpailemaan. Miksi sitten yritän? Koska olen itsepäinen, kouluttamaton ja pelkään selkäsaunaa. Tai pelkään luovuttaa omasta turvakilvestäni ja luottaa että se on toisella. Pelkään kokematonta. 'tai koska pelkään uutta. Tai koska olen huono häviäjä. Tai koska ajattelen liikaa. Tai koska nolottaa tunnustaa itselleen että nautin siitä. En myönnä. Miksi sitten yritän väistelemällä tehdä siitä "tylsää". Petaamalla ja ennakoimalla turvata omaa mielenrauhaani. Onneksi en onnistu. Ärsyttävää peliä. Inhottavan ihanaa.

No tuossa se nyt sitten on. Tuijotan pakettia ja hoen "hän kyllä tietää mitä tekee, tietää mitä tekee.. tietää..". No minäpä en tiedä. Hyvin se menee. Saatan tykätä siitä. Tykkäänhän yksinkin. Niin, niistä muutamasta hassusta.. Huokaus. Epätoivoinen hymy. Pieni pelko.. Haamutuntoja, vatsasta kouraisu, kiihotus, sähköisku. Huokaus, pään pudistelu ja epätoivoinen hymy. Jatkunee näin jonkin aikaa. Haettu reaktio siis onnistui jälleen. Miten ärsyttävää se on, ja miten se kuitenkin on jotenkin sairaan ihanaa. Inhottavan ihanaa. Sitä se on.

Allways two steps behind...