Luottavaista alistumista

Ehkä se voi mennä toisilla niin, että luottautuu toiseen sokeasti kaiken suhteen, luovuttaa omanarvonsa, kaiken itsemääräämisoikeutensa ja kunnioitettavuutensakin pois. En tiennyt kuinka se on, millaisia variaatioita voi olla ilman vertauskohdetta. Nyt tiedän, että jos se joillain menee niin, minulla ei. Sellaiseen muottiin en pysty sopeutumaan. Vaikka alistuva olisikin, tietynlainen kunnioitus ihmisarvoa kohtaan tulisi mielestäni olla. Sellaista kaipaan kokea, koenkin nyt. Jonkun toisen asetelma voi olla erilainen ja hyvä heille niin.

Luottamusta voi olla sen suhteen, että uskaltaa antautua toisen käsiin ja luottaa ettei toinen vaikkapa mene liiallisuuksiin. Luottamusta pitää olla myös sen suhteen, että voi luottaa olevansa toisen silmissä myös ihan oikea ihminen vaikka alistuisikin. Luottamusta esimerkiksi siitä, että ilman suostumusta mitään materiaalia ei mene eteenpäin minnekään. Luottamusta siitä että tietyt asiat sovitaan, tietyistä asioista kysytään mielipide. Se on ennemmin se polkuni, jota koen luonnollisemmaksi kulkea. Jos minusta otetaan kuvia ollessani avuton, puolustuskyvytön ja lupaa siihen kysymättä, ehdoton oikeuteni mielestäni on edes se ettei niitä ilman lupaani mene mihinkään muualle. Henkilöllisyyteni ei mene muualle. Tiedän kenelle alistun ja miksi. Ei välikäsiä, ellei toisin sovita. Ehdoton varmuus terveenä säilymisestä. Varmuus kaikesta tuollaisesta. Sitä tarvitsen. Sellainen polku on nyt erittäin hyvässä alussa.

Silti se luottamus ei syö sitä jännitystä. Ei tarvitse olla mysteeri, salaperäinen, etäinen, kylmä, töykeä säilyttääkseen jännittävyyden. Mielestäni se on juuri päin vastoin. Se salaperäisyys ja mystiikka voi tulla sieltä aivotoiminnasta, oikuista, kekseliäisyydestä siltikin vaikka tutustuisi toiseen. Jollain toisella ehkä eri tavoin. Tällaista luottamusta on nyt syntynyt esimerkiksi sen suhteen, että vaikka olin pelosta sekaisin ja luulin mielessäni selkäsaunan ja piiskan olevan jotain täysin muuta kuin tarkoitus olikaan, luulin että sitä tulee peräjälkeen armotta, taukoamatta ja kysymättä koko ajan se lukumäärä jonka olin "tienannut", (johon minut kyllä edelleenkin mielestäni huijattiin ansalla...) menin silti paikalle. Luotin hänen kokeneisuuteensa, ja kun sanoi että kyllä kestän tulevan, luotin. Pelkäsin mutta luotin sanaansa.

Koko kokemus kääntyi pelosta ihanan kirvelevän kiihottavaksi avuttomaksi nautinnoksi kaikkineen. Kestin ruoskan, nipistimet, kaikki mahdolliset viritykset jotka näin punaiselle sohvalle aseteltuna astuessani hotellihuoneeseen. Vieläpä nautin niistä. Tulen luottamaan edelleen Herrani sanaan, kokemukseensa siitä mitä kestän, mihin pystyn, lukutaitoonsa suhteeni. Luotan itseni käsiinsä. Silti säilytän ihmisarvoni. Tämä kombinaatio on hyvä. Näillä haluan jatkaa.