Tekotyttö

Kiinnitin tänään huomioni kauniiseen tyttöön kaupassa. Hän oli pitkä, vaalea ja hoikka. Pitkät jalat, kuin gaselli. Gaselli, siksikin että hänen silmissään pilkehti epävarmuus, hyväksynnän tarve, valppaus. Ehkä vähän liian hoikka, jota korkeat korot korosti vielä lisää, mutta kaunis.

Hän tuli jonooni taakse. Katsoin häntä uudelleen. Tekotukka, tekoripset, tekorusketus, tekotissit, tekokynnet, ostoksissaan tekoruokaa. Yhtäkkiä hänen kauneus ei enää näkynytkään. Se ei näkynyt sen takia, etten löytänyt hänestä enää mitään "häntä". Kaikki oli jäljiteltyä barbie-syndroomaa, niin stereotyyppistä jenkkinukkea kun vain mielikuvitukseton voi kuvitella. Mietin hänen olevan alistunut. Jonkin muun ihanne ohjasi häntä. Tai jospa se oli hänen oma ihanne? En usko, koska ne silmät kertoivat toista. Ihan kuin ne olisivat kokoajan kysyneet: Olenko hyvä? Olenhan? Näkeehän joku minut nyt ja pitää näkemästään? Siinä se kauneus ehkä meni, mielikuvassa jonka hän omasta vahvuudestaan loi. Kauneus tulee itsestä, silloin kun sen tietää. Tietää olevansa kaunis, minuna. Ei jonain toisena. Jos sitä ei tiedä ja osaa ylpeydellä kantaa, se ei myöskään näy muille.

Hän halusi miellyttää jotain, toimi elämässään sen puitteissa. Hakea hyväksyntää, jos ei jonkun yksilön, niin yleisten ihanteiden myötäilemää linjaa. Hyväksyntää, josta sitten saa palautteen huomion muodossa. Toimii ja valitsee asioita, joista muut pitävät.

En sinällään allekirjoita normaaleja kauneusihanteita. Pidän toki kauneudesta, kauniista ihmisistä ja nautin itse suunnattomasti jos joku päivä tunnen olevani kaunis tai joku minua sellaiseksi kehuu, mutta se tulee muista asioista kuin peruskaavasta blondi+suihinottohuulet+musta kajaali+170/50/D75=kaunis. Tiedän esimerkiksi mieheni olevan juuri sellainen, Jessica Alba ja lähelle liippaavat on kaunista. No onhan se, visuaalisesti ajatellen ja joihinkin roolihahmoihin samaistuen. Mielettömän kaunis nainen. Mutta saman luokan neitosia pyörii täällä pilvin pimein, ja ne ovat kauniita juuri tasan siihen asti että avaavat suunsa. Jos esimerkiksi joutuisin BB-taloon, niin ehkä vähän ennen kuin päästäisin itseni kärsimyksestä etten joudu kuunnella näiden kauniiden kaakatusta, työntäisin näiden komeiden miesten itseruskettavat sinne minne aurinko ei paista.

Ei-muottiin-menevät, jotain muuta kuin tuon kaavan ylle vedettyään kauniit, viehättävät aina jollain persoonallisuudellaan ja paljon syvemmin. Se persoonallisuus voi tulla ulkonäön piirteistäkin, ei välttämättä aina sisältä. Jokin miehen hymy voi olla äärimmäisen vangitseva, häkellyttävä ja saa punastumaan vaikka valokuvaa katsoessasi et välttämättä reagoi mitenkään. Ne ihmiset jotka viehättää, eivät välttämättä aina ole "muottikauniita" tai "hyvännäköisiä", miehistä varsinkin, vaan siellä on ihan jokin muu voima. Polttava katse, joka tuntuu niin pistävältä että tunnet olevasi alaston, päättäväisen kiero hymy, vähän sellainen vinossa oleva suu joka antaa lukea muttet osaa lukea mitä. Tai ääni. Ääni on erittäin vaikuttava tekijä joka saa väreet kulkemaan läpi vartalon aina tuon äänen kuullessasi. Kaikki miehet joita itse kuolaan, on vaikuttaneet ihan jollain muulla tavoin kuin ulkonäöllään, jonka jälkeen se katsekin muuttuu. Kauneus taitaa olla katsojan silmissä, ja jos muuta aistia ei juuri sillä hetkellä ole käytössä kuin silmät, niin siksi on kansikuvatytöillekin ihan omat paikkansa ja hyvähän se on niin.

No. Eksyin taas vähän aiheesta. Mutta siis mietin sitä, mihin häviää se minuus, jos palvelet toista, ja miellytät toista? Häviääkö se persoona jos teet kuten joku toinen haluaa? Muututko tekotytöksi? Vai onko se asumassa siellä minuudessa, se halu palvella? Silloin se ei haittaa vaikka se häviäisikin - olet mitä joku haluaa sinun olevan ja onnellinen sellaisena. Voiko se mennä niin? Onkohan tässä taas mitään järkeä..?