Se tuntuu menevän niin. Aina kun torjut jotain tunnetta, jätät käsittelemättä jonkin tapahtuman itsessäsi tai kiellät jonkin tunteen, se tulee jokatapauksessa jollain lailla ulos. Ihmettelin miksi näen hirmu usein unta exästäni, ihan kuin se olisi edelleen kumppaninani. Unet jossa ostamme talon, hän kosii ja joudun punnitsemaan, jokin yhteiselon elementti jossa on hän luonnollisemmin kuin oma mieheni. En ole ymmärtänyt sitä aiemmin ollenkaan, sillä minulla ei ole halua takaisin, tunteita muutoin kun syvää kunnioitusta ja ystävyyttä - tuen kaikin tavoin hänen uutta perhettä ja sen onnea aidosti. Miksi se sitten hyppii unissa? Jossain tekstissäni sivuutin tapahtumaa, jossa kerroin että petin häntä. Tilanne lähti ajatuksesta, että jos rippikouluiästä asti olen sitoutunut yhteen ihmiseen ja se tulisi lopun elämääni olemaan vain se yksi, jäi aika paljon asioita mietityttämään mitä en tuohon ikään mennessä ole ehtinyt mitenkään nähdä enkä koskaan tulisi näkemäänkään.
Eräs tyyppi kiinnostui novellieni perusteella minusta, se oli viatonta ja piristävää flirttiä ja sain huomiota jota kaipasin. Hyvin äkkiä yhteydenpito syveni, vietin tuntikausia puhelimessa hänen kanssaan, olin onneni kukkuloilla ja viriilimpi kuin koskaan. Kuvio meni siihen että hän halusi tavata. En ensin aikonut sitä ikinä tehdä, mutta tuo perustelu että yksi kerta vierasta, sitten voisi loppuelämäksi unohtaa moisen ja jatkaa suhteellisen toimivaa parisuhdetta ihan rauhassa, sai minut suostumaan tapaamiseen. Kuinka ollakaan, se ei jäänyt siihen yhteen. Tyyppi meni ja rakastui, jätti muijansa ja omi minut. No se ei tässä ollut pointtina, sillä kaksi tuohon tarvitaan ja ihan yhtä ruman tempun tein alusta asti kuin hänkin. Pointti on siinä, että kun olin vasta silloiselle miehelle kertonut tilanteen, että nyt ahdistaa, olen pettänyt ja mun on lähdettävä, pakkasin vasta vaatteita niin uusi vaati jo minua pois talosta. "Olet nyt mun, pois sieltä". Kymmenen vuoden suhteen päättymisttä ei saanut käsitellä millään tavoin. Hän esti kaiken, painosti ja ajoi pois sieltä nopeasti. Ei koskaan puhuttu tarkemmin syistä. Syrjäytin sen silloin jollain ihme konstilla, ehkä se siksi liikkuu unissa. Alitajunnassa.
Käsittelemättömät asiat voi purkautua monella muullakin tavoin. Käytöshäiriöinä, masennuksena, agressiona.. Kuitenkin ne purkautuu, se on ihan varma. Pakenin Ladya. Tai oikeastaan omia tarpeitani joita en uskalla kohdata. Siksi näen hänestä usein unta. Tai tilanteista joita jollain lailla tarvitsen mutten mene. Tuo edellinen uni Ladystä ja tästä hänen ihmisestä herätti niin paljon mietteitä omasta persoonallisuudestani, että ajatuksia on alkanut taas tulvia.
Ajatuksia alistumisesta. Siinä on niin monta leveliä. Fantasiaa, todellisuutta, huomaamatonta käyttäytymistä arkielämässä, itsekyyttä ja omapäisyyttä, puolustautumista.. Lähdin purkamaan sitä sen kautta, että joka kerta kun todellisuudessa olen tekemisissä ihmisen kanssa, alistun. Nautin siitä. Alistun tällä hetkellä omalle miehelleni normaalielämässä siinä mielessä, että jätän omat tarpeeni syrjään miellyttääkseni häntä. Se on jotenkin luonnollinen tehtävä. En muuten olisi tämmöisessä tilanteessa näin kauaa. Toisaalta, uhmaan asemaani koska hän ei näe sitä - minulla on mahdollisuus omaan? Sen mahdollisuuden tiedostaminen saa aikaan kiukun siitä, että olenkin vain sätkynukke joka toimii mutten saa siitä mitään. Siksi en saa siitä mitään, kun en näe sitä toista, en tunne sitä tässä jolloin en koe sitä hyvää jota palvelemalla tai alistumalla saan toisessa aikaan. Siihen pitäisi vain sokeasti luottaa. Esimerkiksi seksissä, olen tyytyväinen, nautin ja saan paljon kun toinen on tyytyväinen, vaikka jäisin ilman itse kokonaan. Kuten siinä unessa.. Minua on oikeasti naitu viimeksi ennen juhannusta.. Se ihminen siinä unessa, runkkasi meidän edessä, katsoin sitä ja mietin kuinka luoja sentään tarvitsen tuollaista jo.. En saanut sitä. Kun kummatkin olivat tyytyväisiä kaikkeen saamaansa, ja minut lähetettiin kotiin, silti hymyilin. Unessa tunteet ovat voimakkaampia - tuon unen tunne jäi sellaiseksi, että olin iloinen, onnellinen, kiimainen ja tyytyväinen vaikka jäin täysin paitsi.
Sitten taas kun en näe tekemiseni vaikutusta, vaan se tulee etäältä, tehtävä vituttaa, ärsyttää ja oma itse tulee pintaan jolloin kapinoin. Miksi minun pitäisi pomppia kun en tästä mitään hyödy. Samat kapinat ja ärsyyntymiset ilmenee Ladyn kanssa. Kaikki tapahtuu etäältä, joskus olin niin kiukkuinen että sain purra hammasta etten räjähdä vastaan, mutta se kaikki hävisi saman tien kun hän on siinä oikeasti. En edes muistanut miksi olin kiukustunut, kun halusin olla vain kaikkea mitä hän halusi. Ja tulin siitä tyytyväiseksi, kun sain toimia ohjeiden mukaan, koska tiesin että se tyydyttää häntä. Livenä sitä ikäänkuin sulaa siksi persoonaksi joka pohjimmiltaan on, etäällä tulee oma pää eteen, valinnan mahdollisuus eteen joka herättää puolustusreaktiona kiukun, turhautumisen tai pakenemisen.
Fantasioissa taas kaikki on niin paljon helpompaa. On helppoa haaveilla olevansa käytetty, hyödynnetty, palvella, yhdentekevä, tyydyttäjä, alistua toiselle. Se on helppoa jopa vielä livenä, jos sellainen on luonne. Mutta kun se tunne pitää keskittää etänä, näkemättä tai tuntematta oikeasti, ajattelematta ja vain tehdä, kyselemättä, odottamatta mitään, silmät kiinni toimien ja saamatta siitä välitöntä palautetta tai tyydytystä, se ei ole ollenkaan niin helppoa. Siirtää omat tunteet syrjään, kun niille on mahdollisuus päästä pintaannkin. Kukaanhan ei näe tai tiedä, minulla olisi mahdollisuus toimia toisinkin jos haluan... Tänään luennolla psykologi kertoi, että jokainen on vastuussa omista tunteistaan. Niiden kontrolloinnista ja valloilleen päästämisestä. Ei voi sanoa että "loukkasit minua", sillä tosiasiassa se olet sinä joka annoit itsesi loukkaantua. Ei ulkomaailma ole subjekti joka tekee asioita, vaan jokainen meistä antaa niiden asioiden herättää reaktioita ihan itse. Millä helvetillä tuota opettelee käytännössä? Ymmärrän että se on noin, mutta kuinka hallita sitä?
Kaikesta tuosta tuli mieleeni, pystynköhän antautumaan kaikessa, jos en kaiken suhteen näe ja koe aiheuttamaani mielihyvää siinä toisessa. Tämänhetkinen parisuhteeni on juuri tuota, etäsuhde kun on. Vai onkohan se niin, että pystyn jos sitoudun, tiedän sen olevan minun tehtäväni ja nautin saada tehdä sitä? Varmasti niin, mutta kuinka siihen pääsee jos se nautinnon tunne jonka vuoksi palvelen, ei palaudu palautteena vaan minun pitäisi se ainoastaan "tietää". Vai onkohan se niin, että itsekseni ollessani olen liian pänkki, pelokas, suojelevainen itseäni kohtaan ja omapäinen omien tarpeideni toteuttamisessa koska tilanne sen mahdollistaa, siksi suutun, ja olen ainoastaan ns. "sessionarttu". En tiedä mutta ajateltu on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti