Ajatusleikkiä

Se oli ihan siinä, mutten mennyt..

Joudun viikonloppuna hyvin kiusalliseen tilanteeseen. Luoja kuinka kiinnosti antautua. Kaikille haluilleen vaan ei voi antaa periksi. Ei vaikka kuinka narttu olisi.. Vai onko narttu jo, kun yleensä haluaisi, riittääkö se? Helvetti kun se jäi polttamaan, teki mieli laittaa viesti perään. Onneksi en laittanut. Tilanne ohi. Kunnes tulee seuraava kerta.

Se ei ennen ole mennyt näin polttavaksi, näin suoraksi. Kuten olen luonnehtinut sitä outoa vetovoimaa, valtaa ja hämmentävyyttä jota joissain vain on, joissain ei ole. Eräs työkaverini sivutyöstä, auktoritaarisessa asemassa oleva, työnjohdollisesti esimiesasemassa kohtaani oleva ihminen, omaa sen taian minuun. Hän tietää sen. Olemme keskustelleet seksistä, tiedän vähän suuntaa millaisia ajatuksia hänellä siitä on. Niitä suuntia pystyy lukemaan helposti myös normaalista huulen heitosta, merkkejä alistushalusta vitsiksi naamioiduin tokaisuin. Hymy, ilme ja silmät paljastavat niiden taustalla olevan häntä kiihottava alue. Tiedän myös hänen pyörittävän melko montaa asiaa (naista) nyt kun on vapaa, suhteessa ollessaankin ainakin yhtä vakituista salanarttua, usein myös vuoron jälkeen satunnaisia hoitoja. Mietin, mitä jos hän tietäisi luonteeni? Mieltymykseni? En voi kuin arvailla mitä sitten tapahtuisi, millaista se olisi.. En usko että hän voisi edes kuvitella minun ajattelevan näistä asioista näin.

Hänen lähelläolonsa, katseensa tai kysymyksensä saa aina niin vaikeaksi. Häkellyn, punastun, arvostan.. En usein jää sanattomaksi tai ole neuvoton, tai ainakin pystyn peittämään sen jollain. Tälle en pysty. Sain niin suoria vihjauksia, selviä katseita, kosketuksiakin. Kommentteja rinnoistani, mainintoja yleisesti halukkuudestaan ja toruja siitä että se on minun syytäni? Selkeitä katseita, tokaisuja ettei keskittymisestä tule sellaisessa olotilassa nyt yhtän mitään, tiskin yli kumarruttuani takanani huudahdus ettei noin voi tehdä. Ei huudahdus niin, että olisin eittämättä voinut yhdistää sen itseeni, kuitenkin pieni tarkoitus että niin tekisin. Puoliääneen ohimennessään muka itsekseen tokaistuja selviä toteamuksia, joita joko saatoin kuulla ja ymmärtää tai sitten en, jättäen minut epäröivään oloon, mitä hän mahtoi tarkoittaa milläkin. Sitten kysymys, haluanko häneltä kyydin kotiin? Hän tiesi minulla olevan jo kyyti. Hän osoitti sen hyvin selvästi mitä ajatteli, mitä halusi. Sellaiset asiat vaan vaistoaa. Osan sivuutin muka-ymmärtämättömyydellä, en osannut suhtautua. Osan kuittasin vitsinä, osalle hieman hymyilin takaisin. En tiedä minkä viestin lopulta annoin...

Tai se hetki, kun törmäsimme vessan ovella. Olin aiemmin nähnyt ennen peitossa olleen tilan, joka nyttemmin on raivattu ja jonka wc-tiloja voisi käyttää. Kysyin, sielläkö voi nyt käydä. "Voi. Siellä voi myös nussia." Tokaisin jotain onnentoivotuksia missioonsa ja huudahdin vitsinä, voiko sen tehdä myös yksin ja menin. Tullessani takaisin hän kysyi oliko wc-käyntini ollut tyydyttävä? -"Oli kyllä, kiitos kysymän." Jonkin aikaa myöhemmin kävin uudelleen. Pestessäni käsiä kuulin kun ovenkahvaa kokeiltiin. Kiiruhtaen kuivasin kädet ja avasin oven. Pimeä huone, hän oven takana, silmillään omituinen ilme. "Moi". -Moi.. Se kaksisekuntinen tuntui kiusallisen pitkältä kymmeneltä minuutilta. Lopulta en pystynyt kuin kääntämään katseeni alas, luikahdin käsivartensa alta joka piteli ovea auki ja kiiruhdin pikaisesti takaisin työpisteelle..

Näistä lähti oma yön ajatusleikkini. Mietin mitä veruketta hän olisi käyttänyt, millä hän olisi tullut kylään? Vai olisiko verukkeet olleet kaikki liian läpinäkyvää jo siinä vaiheessa? Ja jos olisi, olisiko sillä ollut enää siinä vaiheessa mitään väliä? Vai olisko se jäänyt pelkälle polttelutasolle. Hän saattaa kunnioittaa suhdettani, sitä en tiedä. Saattoi ajatella järjelläkin, en tiedä. Jäi vaivaamaan, mitä olisi tapahtunut jos olisin noussut kyytiin.

Mietin millainen olisi automatka ollut. Olisiko tuo vihjailu jatkunut, vai voimistunut? Olisinko tietoisesti kannustanut? Jos olisin, olisiko hän tehnyt siirron, ja jos niin minkälaisen? Olisiko se ollut samantyyppinen tarraaminen poskistani kuten aiemmin illalla, toinen peukalo toisella puolen poskea, neljä muuta sormea toisella puolen ja rutistus suutani mutrulle, alistava ravistus ja ivallinen tokaisu "hyvät huulet".. Tarkastanut reaktioni, siirtynyt sen myötä uuteen vetoon? Käskenyt tehdä niillä jotain. Ehkä tarttunut hiuksista ja painanut pääni syliinsä niskani takaa. Senkin olisi voinut vielä kuitata vitsillä, lopettaa, naurahtaa. Olisin omalla reaktiollani voinut joko osoittaa tajuavani mistä on kysymys, osoittaa ymmärtäväni missä mennään, tai kuitannut tilanteen "olettamalla" sen olleen leikkiä. Leikkiä, jollaista häneltä voi odottaa.Olisinko jo autossa saanut tukehtua elimeen, jonka valitteli koko illan kaipaavan purkautumista? Olisiko se työntynyt nieluuni vahvan käden painaessa päätäni syvemmälle, välillä päästäen hetkeksi hengittämään.

Olisiko matka jatkunut niin, että nyt kun kerran aloitit, teehän loppuun asti. Kyselemättä noussut autosta mukanani kotiini, seuraten perässäni, katse selässäni ja takamuksessani vaatien kävelemään eteenpäin, katsomatta taakseni, päästäen kotiini. Olisiko sisällä neuvoteltu? Tunnusteltu? Oltu kohteliaita, osoitettu arvostusta kuten ajoittain tunsin että kaikesta huolimatta halusi välittää minulle? Vai oliko sekin vain peliä? Olisiko sisällä tilanne mennyt niin nopeasti, ettei reaktioideni tunnusteluun ollut sijaa? Pelkkä tönäisy vatsalleni sohvalle, vaatteiden repiminen yltäni, yli puolet minun kokoiseni ihminen takanani pitäen tiukassa otteessa, läimäytellen poskelle, takapuolelle, työntyen kysymättä sisääni ja naiden halunsa siltä seisomalta sisääni...

Vai lähtikö ajatusleikki omasta ajatuksestani? Vai onko se ollut olemassa jo pitkään?Mitä sitten, kun tulee seuraava kerta. Tuleeko sitä? Kuvittelinko kaiken? Jos en, osaanko sivuuttaa sen edelleen. Vaikeaa. Niin vaikeaa, ja kuitenkin niin kutkuttavan kiihottavaa. Onneksi runkkasin ennen töitä. Ennen kaikkea tuota.