Ajatusleikkiä

Se oli ihan siinä, mutten mennyt..

Joudun viikonloppuna hyvin kiusalliseen tilanteeseen. Luoja kuinka kiinnosti antautua. Kaikille haluilleen vaan ei voi antaa periksi. Ei vaikka kuinka narttu olisi.. Vai onko narttu jo, kun yleensä haluaisi, riittääkö se? Helvetti kun se jäi polttamaan, teki mieli laittaa viesti perään. Onneksi en laittanut. Tilanne ohi. Kunnes tulee seuraava kerta.

Se ei ennen ole mennyt näin polttavaksi, näin suoraksi. Kuten olen luonnehtinut sitä outoa vetovoimaa, valtaa ja hämmentävyyttä jota joissain vain on, joissain ei ole. Eräs työkaverini sivutyöstä, auktoritaarisessa asemassa oleva, työnjohdollisesti esimiesasemassa kohtaani oleva ihminen, omaa sen taian minuun. Hän tietää sen. Olemme keskustelleet seksistä, tiedän vähän suuntaa millaisia ajatuksia hänellä siitä on. Niitä suuntia pystyy lukemaan helposti myös normaalista huulen heitosta, merkkejä alistushalusta vitsiksi naamioiduin tokaisuin. Hymy, ilme ja silmät paljastavat niiden taustalla olevan häntä kiihottava alue. Tiedän myös hänen pyörittävän melko montaa asiaa (naista) nyt kun on vapaa, suhteessa ollessaankin ainakin yhtä vakituista salanarttua, usein myös vuoron jälkeen satunnaisia hoitoja. Mietin, mitä jos hän tietäisi luonteeni? Mieltymykseni? En voi kuin arvailla mitä sitten tapahtuisi, millaista se olisi.. En usko että hän voisi edes kuvitella minun ajattelevan näistä asioista näin.

Hänen lähelläolonsa, katseensa tai kysymyksensä saa aina niin vaikeaksi. Häkellyn, punastun, arvostan.. En usein jää sanattomaksi tai ole neuvoton, tai ainakin pystyn peittämään sen jollain. Tälle en pysty. Sain niin suoria vihjauksia, selviä katseita, kosketuksiakin. Kommentteja rinnoistani, mainintoja yleisesti halukkuudestaan ja toruja siitä että se on minun syytäni? Selkeitä katseita, tokaisuja ettei keskittymisestä tule sellaisessa olotilassa nyt yhtän mitään, tiskin yli kumarruttuani takanani huudahdus ettei noin voi tehdä. Ei huudahdus niin, että olisin eittämättä voinut yhdistää sen itseeni, kuitenkin pieni tarkoitus että niin tekisin. Puoliääneen ohimennessään muka itsekseen tokaistuja selviä toteamuksia, joita joko saatoin kuulla ja ymmärtää tai sitten en, jättäen minut epäröivään oloon, mitä hän mahtoi tarkoittaa milläkin. Sitten kysymys, haluanko häneltä kyydin kotiin? Hän tiesi minulla olevan jo kyyti. Hän osoitti sen hyvin selvästi mitä ajatteli, mitä halusi. Sellaiset asiat vaan vaistoaa. Osan sivuutin muka-ymmärtämättömyydellä, en osannut suhtautua. Osan kuittasin vitsinä, osalle hieman hymyilin takaisin. En tiedä minkä viestin lopulta annoin...

Tai se hetki, kun törmäsimme vessan ovella. Olin aiemmin nähnyt ennen peitossa olleen tilan, joka nyttemmin on raivattu ja jonka wc-tiloja voisi käyttää. Kysyin, sielläkö voi nyt käydä. "Voi. Siellä voi myös nussia." Tokaisin jotain onnentoivotuksia missioonsa ja huudahdin vitsinä, voiko sen tehdä myös yksin ja menin. Tullessani takaisin hän kysyi oliko wc-käyntini ollut tyydyttävä? -"Oli kyllä, kiitos kysymän." Jonkin aikaa myöhemmin kävin uudelleen. Pestessäni käsiä kuulin kun ovenkahvaa kokeiltiin. Kiiruhtaen kuivasin kädet ja avasin oven. Pimeä huone, hän oven takana, silmillään omituinen ilme. "Moi". -Moi.. Se kaksisekuntinen tuntui kiusallisen pitkältä kymmeneltä minuutilta. Lopulta en pystynyt kuin kääntämään katseeni alas, luikahdin käsivartensa alta joka piteli ovea auki ja kiiruhdin pikaisesti takaisin työpisteelle..

Näistä lähti oma yön ajatusleikkini. Mietin mitä veruketta hän olisi käyttänyt, millä hän olisi tullut kylään? Vai olisiko verukkeet olleet kaikki liian läpinäkyvää jo siinä vaiheessa? Ja jos olisi, olisiko sillä ollut enää siinä vaiheessa mitään väliä? Vai olisko se jäänyt pelkälle polttelutasolle. Hän saattaa kunnioittaa suhdettani, sitä en tiedä. Saattoi ajatella järjelläkin, en tiedä. Jäi vaivaamaan, mitä olisi tapahtunut jos olisin noussut kyytiin.

Mietin millainen olisi automatka ollut. Olisiko tuo vihjailu jatkunut, vai voimistunut? Olisinko tietoisesti kannustanut? Jos olisin, olisiko hän tehnyt siirron, ja jos niin minkälaisen? Olisiko se ollut samantyyppinen tarraaminen poskistani kuten aiemmin illalla, toinen peukalo toisella puolen poskea, neljä muuta sormea toisella puolen ja rutistus suutani mutrulle, alistava ravistus ja ivallinen tokaisu "hyvät huulet".. Tarkastanut reaktioni, siirtynyt sen myötä uuteen vetoon? Käskenyt tehdä niillä jotain. Ehkä tarttunut hiuksista ja painanut pääni syliinsä niskani takaa. Senkin olisi voinut vielä kuitata vitsillä, lopettaa, naurahtaa. Olisin omalla reaktiollani voinut joko osoittaa tajuavani mistä on kysymys, osoittaa ymmärtäväni missä mennään, tai kuitannut tilanteen "olettamalla" sen olleen leikkiä. Leikkiä, jollaista häneltä voi odottaa.Olisinko jo autossa saanut tukehtua elimeen, jonka valitteli koko illan kaipaavan purkautumista? Olisiko se työntynyt nieluuni vahvan käden painaessa päätäni syvemmälle, välillä päästäen hetkeksi hengittämään.

Olisiko matka jatkunut niin, että nyt kun kerran aloitit, teehän loppuun asti. Kyselemättä noussut autosta mukanani kotiini, seuraten perässäni, katse selässäni ja takamuksessani vaatien kävelemään eteenpäin, katsomatta taakseni, päästäen kotiini. Olisiko sisällä neuvoteltu? Tunnusteltu? Oltu kohteliaita, osoitettu arvostusta kuten ajoittain tunsin että kaikesta huolimatta halusi välittää minulle? Vai oliko sekin vain peliä? Olisiko sisällä tilanne mennyt niin nopeasti, ettei reaktioideni tunnusteluun ollut sijaa? Pelkkä tönäisy vatsalleni sohvalle, vaatteiden repiminen yltäni, yli puolet minun kokoiseni ihminen takanani pitäen tiukassa otteessa, läimäytellen poskelle, takapuolelle, työntyen kysymättä sisääni ja naiden halunsa siltä seisomalta sisääni...

Vai lähtikö ajatusleikki omasta ajatuksestani? Vai onko se ollut olemassa jo pitkään?Mitä sitten, kun tulee seuraava kerta. Tuleeko sitä? Kuvittelinko kaiken? Jos en, osaanko sivuuttaa sen edelleen. Vaikeaa. Niin vaikeaa, ja kuitenkin niin kutkuttavan kiihottavaa. Onneksi runkkasin ennen töitä. Ennen kaikkea tuota.

To my Icequeen..

Tänään vaistosin jälleen niin paljon kiukkua taas minua kohtaan vaikka tarkoitus oli kysyä saatko / luuletko saavasi / aiotko edes harkita hankkivasi jotain toista siihen, jos et, olisin järjestänyt lähdön vasta torstaiaamuksi, koska olimmehan sopineet tuosta jo aiemmin. Muttet keskustellut kanssani joten ajattelin yrittää myöhemmin uudelleen.

En ymmärrä miksi nykyään olet minua kohtaan niin hirveän tyly. En ota selvää ollenkaan.. Ensin täsmennät koko ajan kuinka olen vapaa tekemään mitä haluan, kuitenkin närkästyt esimerkiksi jos olen laittanut yhteystiedon blogiin josko joku muukin mahdollisesti haluaa vaihtaa ajatuksia. Myöskään syyni ei ole se että sain tuon kanavan ajatuksiisi. Myöskään en ole millään tavoin pettynyt, harmistunut tai närkästynyt vaikka tajusin siitä olevani ihan joku muu projekti kuin mitä alussa luulin. En ole edes pyytänyt kommentoimaan tuota asiaa millään tavoin, vaikka joku saattaisi vastaavasta loukkaantuakin. Tavallaan kaikki yhteydenpito, ohjaus ja koko kuvio tulikin ihan muualta, puhuit toisen suulla, teit toisen käsillä asioita, kirjoitit toisen sormilla kaikki viestit, kaikkia naruja veteli ihan joku muu ihminen ja silloin tavallaan mikään ei ollut niinkuin luulin. Saatat tehdä niin edelleen, en tiedä. Syy miksi en ole harmistunut, on se että olen hypännyt käytettäväksi, ja sitähän tuo on olllut. Mikään ei varsinaisesti ole eri tavoin.

Tuon kesäkuun lopun jälkeen ei kuitenkaan käsittääkseni ole mikään sopimamme asia muuttunut, käytöksesi on kuitenkin. Vaikka sovimme voivamme olla edelleen yhteydessä ilman muuta sitoumusta, olemme tavanneet muutamaankin otteeseen sen jälkeen ja ne on olleet ainakin minusta uskomattoman hienoja kertoja. Nyt kuitenkin vaikkei tilanteemme ole muuttunut, käytöksesi selkeästi on enkä tiedä miksi, mitä tein väärin vai loppuiko kiinnostus sieltä suunnalta vai onko ohje annettu että nyt pitää unohtaa kokonaisuudessaan tämä tapaus koska pääsin jyvälle. Joka tapauksessa tulkitsen sen siten, että mission aborted. En ole tyhmä.

En ole käsittääkseni tehnyt mitään minkä vuoksi ansaitsen vihamielisyyttä ja kiukuttelua, olisin halunnut ihan vaan tarkistaa tuon asian kuinka sovitaan, ihan kuin halusin vain kertoa viimeksi sen saamani tiedon, rehellisyyden nimissä. Aina saan hyökkäykset. En haluaisi enää niitä kun en ymmärrä mistä ne tulee ja miksi. Liehutat positiivisuutta, sydämiä ja rakkautta, empatiaa, hyvää mieltä ja oloa kaikessa muussa paitsi kommunikoinnissa kanssani. Miksi? Miksi minä olen se jolle pitää olla jääkuningatar, en ymmärrä.

Luulen, että se on turhautumista. Pitäisi pystyä enempään, ja kun en ole pystynyt, otat sen merkkinä omasta onnistumattomuudesta. Luulen, että odotat nyt jo kyllästyneenä joko häviäväni kokonaan tai taipuvani kokonaan, se välimuoto ei taidakaan enää pitää paikkaansa. En pysty samaan syvyyteen jossa itse olet, en ainakaan nyt. Sekö turhauttaa? Ajattelin tavallaan, että olisi mahdollista luoda oma asetelma, omat kemiat ja omanlainen kanssakäyminen ja suhde, kuten aikoinaan sanoitkin - riippuu ihmisestä ja persoonasta mitä se itsessä herättää ja sen myötä tietää minkälaisista asioista kyseisen kanssa pitää tai millaisia asioita haluaa tehdä. Niin luulin sen olevan, muttei se ole niin. En voi kopioitua samanlaiseksi orjaksi samanlaiseen asetelmaan, koska olen eri ihminen. Samaa ajattelen sinusta - et voi kopioitua "esikuvaksesi", sillä olet eri ihminen. Tai sitten taidan ärsyttää sinua ihan järjettömän paljon vaan jostain muusta syystä. Tai sitten puhut toisen suulla. En minä tiedä.

Oli kuinka oli, tämä paikka saa olla ajatusteni virtauspaikka joka on osoittautunut melko vapauttavaksi.

Isännän ja koiran käytöskoulu

Ensin ajattelin että se tulee vaan ihan luonnostaan, ja sitä vaan joko on tai ei ole jompaakumpaa tai kumpaakin. Sitten mietin että kyllä, sitä voi opetella. Sekä dominointi- että alistumistaitoa. Lueskelin muutamia tekstejä, jotka kuvaavat ajatuksia alistuessa sekä dominoidessa. Pystyn samaistumaan molempiin hahmoihin. Eräässä omassakin tekstissäni kerran pohdin, onko minussa sitä toistakin puolta, dominoivaa ja johtavaa..

Tietty dominointihalu varmasti itseltäkin löytyy jostain. Tuota tekstiäni mietin jälleen, taannoin kun olin tehnyt miehelle uudelleen juttuja.. Näimme jälleen pitkästä aikaa, ohjelmassa oli seksiä ja paljon. Makoilimme, katselimme pornoa dvd:ltä ja otin hieman varovaista kontaktia kielellä. Hän oli edellisenä iltana nähnyt köyttä laukussani, ja ei nyt päässyt ajatuksesta irti että se on siellä. Emme varsinaisesti suudelleet, vaan koskettelin huulilla ja kielellä varovasti huuliaan hänen vastatessa, hengityksestä kuulin että alkaa olla pakottava tarve tehdä jokin siirto. Itseänikin pakotti.

Käskin hänen nousta sängyltä ylös seisomaan, ja kääntyä ympäri. Selin minuun. Laitoin huivin hänen silmillensä, oikein tiukalle. Sellainen pitkä naisten kangashuivi joka ei ole liukas, sen sai kaksin kerroin pään ympäri ja kitka piti solmun tiukalla koko ajan. Sitten hain sen köyden, pyöritin sitä kyynärtaipeista käsivarsiin edeten selän taakse yhteen, ja ranteiden ympärille. Hän sanoi, että nyt tiedätkö tämmöinen vaatii jo aika paljon luottamusta toiseen.. Painoin suudelman niskaan ja kuiskasin korvaan, että kerran kysyin luotatko minuun. Kysyin kerran sitä siksi, että halusin tiedustella, kuinka rohkeasti hän lähtisi seikkailuun minun mukanani, tiedottomana tulevasta ja luottaen minuun. Esimerkiksi käskisin suihkuun, pukeutumaan ja lähdemme hotelliin tms. Luottaisiko hän? Hän epäröi, haluaa olla kunnossa, puhdas, tuntea olonsa hyväksi jne. Eli ei luottanut siihen että huolehtisin noista kaikesta, mutta kiihottui ja varmasti tulisi varovasti mukaani. 

Ohjasin hänet sängylle makaamaan, asettelin selän alle peitot ja tyynyt jotta saisi olla puoli-istuvassa asennossa. Laitoin vielä jalat remmeillä kiinni sängyntolppiin, olin ne aiemmin salaa virittänyt lähettyville. Juttelin, kuiskailin, hyväilin, nuolin, leikin, annoin odottaa.. ja jälleen jatkoin. Kiipesin hänen kasvojen ylle. Itse en siitä asennosta saa välttämättä niin paljoa kun monesta muusta suuseksiasetelmasta, mutta tiedän hänen kiihottuvan ja rakastavan kun laukean hänen suuhun. Sidottuna, liikkumattomana, kiimassa.. pillun kosteus huulien päällä, hän nuoli kuin koiranpentu. Annoin orgasmin vyöryä, hänen maistaa sen ja kun olin rauhottanut itseni siitä, siirryin ratsastamaan räjähtämispisteessä olevan kyrvän päälle. Hetken päästä nousin jälleen pois, imin, leikin.. Sitten huomasin että solmut taisi oikeasti sattua. En kysynyt mitään vaan autoin nouseman istumaan ja irroitin kädet vapaaksi.. 

Irroitin myös jalat vapaaksi, käskin pitää liinan silmillä ja näyttää miten mun kulta osaa nussia. Ohjasin hänet päälleni, hän sai tyydyttää halunsa minuun, omaan tahtiin, silmät sidottuna, kuulostellen vain sitä järjetöntä kiimaa joka huutaa saada purkautua. Kehuin, kerroin että just noin, hyvä, nai sillä, se on sitä varten.. Sä oot sitä varten. Hän rakasti olla häkeltynyt, epävarma ja odottaa. Sitä olin siinä itsekin, epävarma. En ihan tiennyt aina mitä olisin tehnyt, en ollut varmaotteinen, vaikka esitin. Sitten jossain vaiheessa lopetin miettimisen ja nautin vaan siitä toisesta ja kuvittelin fiiliksiä joita se saa kosketuksista ja sanoista ja siitä tilanteesta jossa oli, jollaisessa voisin itse olla. Kiihotuin reaktioista, mietin jos kokisin noita tunteita itse.. Kiihotuin lisää. Hän purkautui voimakkaasti sisääni ja lysähti päälleni huohottamaan.

Lopulta olin tyytyväinen aikaansaamaani tunnetliaan hänessä. Kiihotuin siitä, itseni kautta? Ajattelin ensin että kiihotun siitä syystä, että kuvittelen ne tunteet itsessäni joita hän koki. En osannut kiihottua vallasta, koska en kokenut omaavani sitä epävarmuuden alta Nyttemmin olen miettinyt, että senkin voi oppia. Nimittäin.. en ole koskaan omistanut koiraa. Valitsin ensimmäiseksi melko vaativarotuisen uroksen, kokoluokaltaan sellainen etten fyysisesti ikinä pärjäisi. Hain siis paljon tietoa, halusin toimia oikein. Pentuna se olikin helpompaa, kannustaa ja ohjata oikeaan. Kun sen oma vallanhakuikä alkoi tehdä tuloaan siinä missä koko ja voimakin, mietin kuinka en kokenut tarpeeksi ylemmän roolihahmon tunnetta sitä kohtaan, vaan lähinnä epäitseluottamusta, hoivaviettiä, joskus tunsin muistuttavani sellaista ärsyttävää äitiä joka kaakattaa penskoilleen kovaan ääneen kaupassa turhautuneen vihaisena omaan onnistumattomuuteensa. Turhautuneisuutta. Opiskelin paljon. Opin, että minun tulee tietää olevani laumanjohtaja, ei pelkästään näytellä sitä. Pelkäsin että luonteeni haastaa minut siinä, empaattisuus ja inhimillistäminen, oma arkuus ensikertalaisena, itseeni luottamattomuus. Nyt se on opeteltu ja toimin niin huomaamattani, tyynesti, joka päivä, joka asiassa koirani suhteen, se valta-asetelma on nyt sisäistetty. Väkisin. Oppimalla.

Miksei sitä siis voisi puolin ja toisin oppia tässäkin? Monelta osin asetelmaa voisi verrata hyvin samanlaiseksi. Mietin miksi palkkaan, jätän palkkaamatta tai rankaisen. Se on muotoutunut luonnolliseksi tavaksi toimia - koen olevani ylempänä, päätän itse kuinka haluan koirani toimivan. Jos pyydän jotain, oletan että se tehdään alusta loppuun ja oikein. Siitä saa palkinnon. Se ei välttämättä ole namia, kehuja tai lässynläätä, se voi olla palkinto päästä jostain tilanteesta pois. On lukittuna makuuhuoneeseen - oletan että se menee sinne käskystä, on hiljaa ja pysyy siellä ja palkintona se pääsee sieltä pois meitä tapamaan. Se tyytyy siihen ja kokee sen palkintona koska on alistunut. Jos annettu käsky tehdään hangoitellen tai sinne päin, se korjataan. Joskus se yrittää oma-aloitteisesti miellyttää niin täysillä, että tekisi mieli palkita jo vain siitä, vaikken ole pyytänyt mitään. Olettanut vain haluttua käytöstä ja saanut sitä. Kehun kyllä, jotta tietää toimivansa oikein. En palkitse muulla tavalla, koska oletan sen olevan ikäänkuin itsestäänselvyys sillekin että niin koiran kuuluu toimia. Kehukin on suuri palkinto. Huomiotta jättäminen on jo sinällään rangaistus. Se masentuu, alistuu ja käy lopulta jälleen toimimaan haluamallani tavalla jolloin se sitä huomiotaan ainoastaan saa.

Silti se omistautuu minuun, seuraa ja vahtii missä kuljen, on riippuvainen, nöyrä, turvautuu ja kunnioittaa. Se on sille luonnollinen asema. Se ei vaadi mitään, vaan luottaa että päätän oikein. Se ei pidä kynsien leikkuusta, mutta alistuu ja antaa minun tehdä sen, vaikkei tiedä miksi. Se ei voi tietää haluanko vaan omaksi huvikseni kiusata sitä, onko se vain jokin joka elämässä silloin tällöin väistämättä tapahtuu, onko se sille hyväksi vai ei mutta se alistuu. Se ei tiedä miksi niin tapahtuu, se ei pidä siitä ollenkaan mutta luottaa että ohjaajansa päätös on oikea. Ihan kuin narttu, joka saa piiskaa. Se ei tiedä miksi - rangaistaanko sitä, onko se hallitsijan mielihyvän takia vai koulutuksen takia, se luottaa itsensä toisen käsiin silti. Tuon tapahtuman jälkeen se kiittää, heiluttaa häntää ja nuolaisee. Pelaan siis hyvin kylmää, empatiatonta käyttäytymistapaa huomaamattani. Ja se on opeteltu. Jännä huomata.

Muistan ongelman. Sen palautteen puutteen, joka lannisti kun en saanut tottelemisestani, mistään tekemisistäni palautetta. "Korjaan jos aiheellista", oli aina vastaus johon piti tyytymän. Niinniin, mutta mistä tiedän että miellytän? En tarkoita jatkuvaa kaupankäyntiä tehtävä-->palkinto, tehtävä-->palkinto, vaan osoitusta siitä miten pärjään vai teenkö juttuja vaan ihan itsekseni kylmälle robotille. Kaikkea tuollaista mietin hirveästi ja se lannisti, kun koin olevani "jääkaudella", eli aseman palautuksessa huomiotta jättämisen avulla, vaikken tiennyt edes mitä odotettiin, kun olin niin pentu, halusin vaan kannustusta, motivointia ja bondaamista ohjaajaani. En ehkä kokenut saavani sitä ensiohjausta henkisessä alistumisprosessissa jossa olisin oppinut kannustuksen avulla, mikä on haluttua käytöstä, mikä miellyttää ja kuinka jatkaa. Esimerkiksi "hyvä tyttö!" saa mielettömän hyvän mielen ja halua toimia vielä paremmin jatkossa. Tai "hyvä tyttö", voi tuntua vittumaisen tehtävän jälkeen luonnollisen hyvältä palautukselta asemaani johon ei kuulu vittuuntuminen tai sen julkituominen. Se nyt vaan on tehtävä vaikkei siltä itsestä tunnu, koska hyvä tyttö tekee niin. Kun kuulin sitä, hymyilin aina. Hymyilen vieläkin.

Jänniä yhtäläisyyksiä. Olen opetellut dominoivan luonteeni nyt luonnolliseksi käyttäytymistavakseni tuon suhteen, vaikka se aluksi soti kovinkin vastaan. Miksei opetella voisi toistakin puolta, vaikka sielläkin juttuja sotii vastaan. Luulen sen olevan ainakin mahdollista oppia. Samoin täytyy olla toisen puolen mahdollista opetella. Epäilin pitkään ettei olisi. Mutta ihminen oppii kun se harjoittelee. Omaksuu käytösmallit ja -tavat, tuntemukset ja mielikuvatkin. Sessioissa, tilanteissa ja hetkissä sitä voi antautua tunteen viemäksi, fiilisten ohjaamaksi ja kokeilunhaluiseksi, mutta kokonaisvaltaisessa aseman sisäistämisessä on paljon enemmän työtä. Sen voi kuitenkin opetella, jos sen tarpeen tunnistaa itsessään. Ihminen voi oppia asemansa luonnolliseksi, kuten koirakin.

Tekotyttö

Kiinnitin tänään huomioni kauniiseen tyttöön kaupassa. Hän oli pitkä, vaalea ja hoikka. Pitkät jalat, kuin gaselli. Gaselli, siksikin että hänen silmissään pilkehti epävarmuus, hyväksynnän tarve, valppaus. Ehkä vähän liian hoikka, jota korkeat korot korosti vielä lisää, mutta kaunis.

Hän tuli jonooni taakse. Katsoin häntä uudelleen. Tekotukka, tekoripset, tekorusketus, tekotissit, tekokynnet, ostoksissaan tekoruokaa. Yhtäkkiä hänen kauneus ei enää näkynytkään. Se ei näkynyt sen takia, etten löytänyt hänestä enää mitään "häntä". Kaikki oli jäljiteltyä barbie-syndroomaa, niin stereotyyppistä jenkkinukkea kun vain mielikuvitukseton voi kuvitella. Mietin hänen olevan alistunut. Jonkin muun ihanne ohjasi häntä. Tai jospa se oli hänen oma ihanne? En usko, koska ne silmät kertoivat toista. Ihan kuin ne olisivat kokoajan kysyneet: Olenko hyvä? Olenhan? Näkeehän joku minut nyt ja pitää näkemästään? Siinä se kauneus ehkä meni, mielikuvassa jonka hän omasta vahvuudestaan loi. Kauneus tulee itsestä, silloin kun sen tietää. Tietää olevansa kaunis, minuna. Ei jonain toisena. Jos sitä ei tiedä ja osaa ylpeydellä kantaa, se ei myöskään näy muille.

Hän halusi miellyttää jotain, toimi elämässään sen puitteissa. Hakea hyväksyntää, jos ei jonkun yksilön, niin yleisten ihanteiden myötäilemää linjaa. Hyväksyntää, josta sitten saa palautteen huomion muodossa. Toimii ja valitsee asioita, joista muut pitävät.

En sinällään allekirjoita normaaleja kauneusihanteita. Pidän toki kauneudesta, kauniista ihmisistä ja nautin itse suunnattomasti jos joku päivä tunnen olevani kaunis tai joku minua sellaiseksi kehuu, mutta se tulee muista asioista kuin peruskaavasta blondi+suihinottohuulet+musta kajaali+170/50/D75=kaunis. Tiedän esimerkiksi mieheni olevan juuri sellainen, Jessica Alba ja lähelle liippaavat on kaunista. No onhan se, visuaalisesti ajatellen ja joihinkin roolihahmoihin samaistuen. Mielettömän kaunis nainen. Mutta saman luokan neitosia pyörii täällä pilvin pimein, ja ne ovat kauniita juuri tasan siihen asti että avaavat suunsa. Jos esimerkiksi joutuisin BB-taloon, niin ehkä vähän ennen kuin päästäisin itseni kärsimyksestä etten joudu kuunnella näiden kauniiden kaakatusta, työntäisin näiden komeiden miesten itseruskettavat sinne minne aurinko ei paista.

Ei-muottiin-menevät, jotain muuta kuin tuon kaavan ylle vedettyään kauniit, viehättävät aina jollain persoonallisuudellaan ja paljon syvemmin. Se persoonallisuus voi tulla ulkonäön piirteistäkin, ei välttämättä aina sisältä. Jokin miehen hymy voi olla äärimmäisen vangitseva, häkellyttävä ja saa punastumaan vaikka valokuvaa katsoessasi et välttämättä reagoi mitenkään. Ne ihmiset jotka viehättää, eivät välttämättä aina ole "muottikauniita" tai "hyvännäköisiä", miehistä varsinkin, vaan siellä on ihan jokin muu voima. Polttava katse, joka tuntuu niin pistävältä että tunnet olevasi alaston, päättäväisen kiero hymy, vähän sellainen vinossa oleva suu joka antaa lukea muttet osaa lukea mitä. Tai ääni. Ääni on erittäin vaikuttava tekijä joka saa väreet kulkemaan läpi vartalon aina tuon äänen kuullessasi. Kaikki miehet joita itse kuolaan, on vaikuttaneet ihan jollain muulla tavoin kuin ulkonäöllään, jonka jälkeen se katsekin muuttuu. Kauneus taitaa olla katsojan silmissä, ja jos muuta aistia ei juuri sillä hetkellä ole käytössä kuin silmät, niin siksi on kansikuvatytöillekin ihan omat paikkansa ja hyvähän se on niin.

No. Eksyin taas vähän aiheesta. Mutta siis mietin sitä, mihin häviää se minuus, jos palvelet toista, ja miellytät toista? Häviääkö se persoona jos teet kuten joku toinen haluaa? Muututko tekotytöksi? Vai onko se asumassa siellä minuudessa, se halu palvella? Silloin se ei haittaa vaikka se häviäisikin - olet mitä joku haluaa sinun olevan ja onnellinen sellaisena. Voiko se mennä niin? Onkohan tässä taas mitään järkeä..?

Wuh!

Kerran mieheni ollessa kotona käymässä, olimme juhlineet edellisen yön. Aamulla yllättäen särki päätä, niskat ja hartiat tosi jumissa. Pyysin jos hän jossain vaiheessa jaksaisi hieroa.. Päivä oli täydellinen krapulapäivä. Saunaa, hömppäsarjoja ja turvallinen kainalo. Makoilin sohvalla pää hänen kainalossaan, hänen istuen tv-sarjaa seuraten. Hän käski hakea baby oil -pullon ja käydä polvilleni eteensä lattialle. Silmissä leimahtaen hain salamana öljyn ja polvistuin eteensä kasvot häneen päin, tapittaen silmiin hymy huulillani. Ihmettelin miksi hän kävi nauramaan.

Tarkoitus oli hieroa kipeät hartiani..

I am (a woman, on) a mission

Minusta tuntuu että olen / olin tehtävä.
Ei se haittaa. Se ei ihan oikeasti haittaa :) Se kiihottaa. Ajatus sellaisesta..

Kiimaa

Heräsin aamuyöstä kolmelta.En saanut nukuttua, oloni oli levoton. Kello tuli viittä, ja ajattelin kaikkea. Kuvioita, Ladya, viimeaikaisia mietteitä. Kiihotuin hiljalleen enemmän ja enemmän. Sellaisesta sekaisesta kiihottumisen tunteesta, jossa on iso osa odotusta tai kaipuuta johonkin, epävarmuutta ja mielettömiä kokemuksia ja niiden ruokkimia fantasiioita. Ajattelin että nukahtaisin, jos saisin orgasmin.

Se kesti ja kesti, jotenkin tuntui että se oli vaikeaa saavuttaa ylipäänsä. Niin kauan sen odottaminen kesti. Mutta sitten kun se otti yliotteen, se oli jossain syvemmällä kuin vähään aikaan. Normaalisti, pikaorgasmin saa hieromasauvalla klitorikseen hyvinkin nopeasti. Sitten kun jännittää pakarat, lonkat ja alavatsan, sen saa tulemaan kuin itsestään. Mutta se kasvaa äkkiä, "napsahtaa" äkkiä ja kuittaantuukin äkkiä. Tosin arka sen jälkeen on..

Toisenlaisen saa kun penetroi. Se kasvaa hitaammin, voimakkaammin, vahvemmaksi ja hiipuu takaisin yhtä hitaasti joka tuo nautintoa sekin joka sekunti. Sitä ei aina edes välttämättä erota milloin se loppuu ja milloin uusi lähtee vyöryyn. Mutta se hierontalaite tai jokin suriseva klitorikselle ja vartalon jännitys on usein nopea ja varma konsti rentoutua. Eilen tuntui että sai oikein hakea ja kuulostella sitä oloa. Mutta sitten kun tunsin että se tulee, se kesti ja kesti, jännityin ja jännityin ja tuntui että minuutteja menisi. Se aamuöinen oli kuin pikaorgasmikonstein yritetty mutta paljon syvempi lopulta saatu. Kaipasin oikein jotain sisääni, ihan hirveästi kaipasin. Oikein tunsin kuinka laajenin ja seinämissä sykki. Ja se orgasmi joka tuli, oli sellainen joka olisi tullut kun täytyn siitä kaipuusta jota tunsin, vaikkei siitä ollut ollenkaan kysymys.

Sulin patjaa vasten, silmät oli raskaat ja katsoin että vielä tunti aikaa nukkua.. Sitten nukahdinkin.

Olin nähnyt jälleen unta tilanteesta, jossa oli Lady, Hänen ihmisensä ja minä. Tällä kertaa se ihminen näytti eriltä. Hän näytti samalta kuin eräs tuttu flirtti poliisi-ihminen jonka kanssa olen joutunut omaa aiheettomuuttani kiusalliseen valta-asetelmaan. Siinä oli jokin outo voima. Viehätys, hymy ehkä? Tai tietoisuus asemastaan, vallastaan. Jonka osasi näyttää silmillään niin pistävästi, että välillä oli todella vaikeaa esittää sivuuttavansa sitä kaikkea.

Kuitenkin. Olin Ladyn vieraana. Tämä ihminen tuli, ja meni. Hän jututti, kokeili, haastatteli ja ohjeisti. Ladyni toteutti sen kaiken, minä olin väline. Tai sätkynukke. Saimme huomiotakin.. Kommentteja, korjauksia, kehuja, arvosteluita, toteamuksia. Niistä moni tuntui järjettömän palkitsevilta, moni taas motivoivilta virtapiikeiltä tehdä asian eteen jotain, osa nöyryytti joka tuntui oikeutetulta?

Se uni vaihteli noine teemoineen lopun aamua. Töistä kotiin päästyäni koitin vaipua päiväunille huonosti nukutun yön korvikkeeksi. En silti aamuisen orgasmin jälkeenkään pystynyt rauhoittamaan. Katselin erilaisia videoita, ehkä kaksi tuntia katselin. Laitoin yhden pyykkipojan vasempaan häpyhuuleen. Se vaan kun tunsin kuinka veri sykkii, lantio keinuu ihan tahtomattaan ja pyykkipoika heilahtelee viltin alla lantion mukaan, vei tänään ihan hulluksi. Työnsin varovasti vielä thai-sauvan, ja sisääni pienen sauvan jonka laitoin hiljalleen surisemaan. Pikkuhousut takaisin jalkaan painamaan niitä sisälle, ja sai vain olla.. Ihan kuin joku toinen olisi sitä tehnyt. Kiemurrella, olla, väreillä, venytellä.

Sitten se vyöryy.. Kramppaa ja hämmennyn omaa ääntelyäni.. Kuinka tästäkin mahdollisuudesta voi luopua? Kuinka ilman omia hetkiä voi olla?

Pieniä tunnustuksia

En tiedä miksi tuntuu siltä että haluan riippua. Kysyä neuvoa, apua, lupaakin? Tunnustaa asioita.. Jollain lailla on tullut olo että olen kuitenkin "tilivelvollinen" Ladylle.. En siis ole, irtaannuinhan kaikesta itse. Mutta haluan olla? Ihmettelen miksi olen kertonut asioita joista minun ei oikeastaan olisi tarvinnut.. Olen monesti ajatellut ettei hän ehkä ihan tiedä miten on otteensa saavuttanut, mutta että miten tappelen sitä vastaan. Se on jäänyt sinne jonnekin asumaan kuitenkin.

Ja se miten olen kaivannut saada käsitystä hänestä, ajatuksia siitä mitä asiat herättää hänessä, saada jotain muuta kuin kylmäksi pukeutunutta jääkuningatarta tulkittua..Sain tänään erään kontaktin siihen, niin luulen. Olisin voinut käyttää sitä hyväksenikin. Jaa miksi? Koska haluan päästä hänen huomioonsa. Olisin saanut sitä kautta monta pelimerkkiä sen avuksi.. Silti jokin kertoi että jos huijaat jotain niin itseäsi. Lopulta ainoa oikea teko oli mainita asiasta. Se ei ollut ensimmäinen vastaava olo. Kyllä, minulla on tarve olla kontolloitu, luvanvarassa ja miellyttää.

Vaikka se itse asia jonka kerroin saattoi harmistuttaa. Jos vein jonkin jäämuurivaltin nyt? Ei se ole niin. Se kunnioitus on jo olemassa, ja janoan sitä lisää. Lisää tietoisuutta siitä, mikä häntä miellyttää, mitä ajatuksia mikäkin tuottaa. Ja se intensiivisyys jolla hän kykenee elämään omaa elämäänsä! Ja omistautuu ja nauttii. Mieletöntä... :)

Eiku

Noniin. Kun ajatuksen kirjoittaa ylös, ei siinä yhtäkkiä olekaan mitään järkeä.

Miten monta kertaa olen pelännyt tapaamiseen saapumista? Avuttomuutta? Sitä mihin se kaikki vie psyykkeeni? Mikä fiilis sen jälkeen on ollut kun siihen on uskaltautunut! Se on nimenomaan juuri se juju. Joudun siis perumaan aika paljon edellistä tekstiäni, koska se pelkääminen ja jännittäminen on nimenomaan sitä, mitä koko ajan ja joka kerta teen, riippumatta aiheesta mikä se on. Pelkään siis tiedottomuutta, mitä tapahtuu tai millaista joku asia tulee olemaan, koska en ole kokenut jotain aiemmin tai en tiedä mitä seuraavaksi. Miksi niitä kammoja pitäisi siis oikein etukäteen luetella kun se itse tunne ei poistu eikä sen pidäkään? Sillä ei loppupeleissä ole juurikaan merkitystä mitä asiaa jännittää, koska jännittää joka tapauksessa. Se raja voi siirtyä maailman tappiin asti, muuttua ja vaihtua, mutta se jännitys ei häviä. Jos häviää, mitä järkeä koko touhussa sitten edes on.

Että näin.

Peloista

Lueskelin muutamia aiheeseen liittyviä blogeja. Olen toki katsonut kategoriasta pornoa (en ihan hirveästi muuta pornoa katsokaan) ja miettinyt taas rajojani. En tiedä onko se raja vai pelko, mutta vaikka osittain kiihottaa valittava vaikeroiva narttu, niin se mitä näkee sille tehtävän, lähinnä rajaa sen.. Tarkoitan, että jos tyttö vikisee, valittaa, vaikeroi ja anelee, se voi olla kovinkin kiihottavaa. Usein niihin liittyy kuitenkin epämiellyttäviä tuntemuksia, kipua, tuskaa.. Itse pidän kivusta. Pelosta taas en. Mietin mikä siinä sen rajan piirtää, ja ainakin tällä hetkellä sen piirtää todellisissa kokemuksissa se, että jos kammoksun jotain, en usko että kykenen ikinä nauttimaan alistuneena olosta silloin. Esimerkiksi sähkö.

Olen joskus nuorena kokenut pallosalamaiskun. Leikimme pienenä mökillä jossa ei ollut ukkosenjohdattimia, ja se iski johonkin ihan lähelle. Olimme jääkaapin edessä leikkimässä muiden lasten kanssa, kun se kulkeutui sieltä jääkaapilta, ja ihan kuin avokämmenellä olisi läimäisty reiteen. Sohvalla räjähti lamppu, naapurimökkiläinen uimassa ja jähmettyi vedessä paikoilleen ihan kuin stop-nappulaa olisi painettu. Mieletön magneettivaraus joka lamautti kaikki hetkeksi, kunnes alkoi tajuton huutaminen. Naapuri sanoi että metallin maku oli tullut suuhun, ja heti kun jalat kantoivat hän kahlasi samoin tein vedestä pois. Sen jälkeen pelkäsin ukkosta pitkään. Enää en. Mutta nykyäänkin jos pistorasiassa välähtää kun laitan imurin töpselin tai jonkun sinne, koko vartalossa vetää kipinät ja pakokauhu iskee. En suostu laittamaan mitään seinään ellei siinä pistorasian päällä ole sitä suojaa joka peittää sen väläyksen niin ettei sitä näe. Samoin sellainen tiedättekö sähkökärpäslätkä.. Tai sähkötainnutin. Sen sähisevä äänikin pistää jo kylmät väreet pitkin selkäpiitä! En koskaan koske edes vitsillä hevosaitaan. Hui helvetti..

Onko siinä ideana se kivun tuottaminen, vai pelko? Jos pelko, niin varmasti tehoaa mutta kammoksuttaa ja hirvittää ja tuntuu että seuraavaa tapaamista tuollaisen jälkeen pelkäisin varmaan niin paljon että karkaisin. Jos kivun tuottaminen, niin se sinällään ei pelota. Kipu siis. Vaan tapa millä sen tuottaa. Olen saanut selkääni, vyölläkin niin että jäi punaiset jäljet muutamaksi päivää, mustelmia, olen luullut että hiukset lähtee päästä kun niitä revitään, mutta tietyssä kiimassa se kipu vaihtuu nautinnoksi ja sitä ei enää erota tekeekö se pahaa vai hyvää, pääasia että se tuntuu.

Tai hyönteiset.. Nekin tuottavat kipua, epämiellyttävää oloa ja pelkoa. Sekö siinä on ajatus? Lähes valtaosa tytöistä saa sätkyn kun muurahainen tai paarma tai joku muu vastaava kävelee iholla. Silti jotkut haluavat valella naisen aineella, syöttää ötököille.. Pelkoko siinä on se pointti? Vai epämiellyttävyys, vai avuttomuus? Kipu? Vai kaikki nuo yhteensä? Millä löytyy se lanka, jonka myötä molemmat saa: toinen nauttii kun näkee avuttoman vaikeroivan nartun, toinen nauttii saadessaan olla avuton, epävarma, muttei silti pelkää tai kammoksu.. Vai onko tuo se hetki jolloin otetaan turvasana käyttöön?

En esimerkiksi pelkää ruoskaa. Sellaista napakkaa räväytystä voisi verrata kirpaisevaan sähköiskuun, jota taas kammoksun ihan hirveästi! Se, että olet avuttomana, toinen on vapaa tekemään mitä haluaa sinulle etkä voi sille mitään, on jo itsessään sekaisen kiihottavaa. Millä valitset siinä tilanteessa, mitä sieltä tulee? -Et valitse. Toisaalta se tiedottomuus on juuri siinä se suola, se kiihottava juju. Entä sitten kun se menee kauhuksi ja peloksi? Vielä lisäksi eräs jota pelkään että joskus tapahtuisi, on nyrkki tai kokonainen iso hieromalaite sisään tai jotain muuta järjetöntä joka ei vain mahdu, ellei sitä työnnä sinne väkisin. Sellainen tuntuu kauhulta, vaikka joskus olen sellaistakin katsonut ja siitä kiihottunut. Se saa olla kuitenkin yksilöllistä, ja oletan että nyrkkihommat ja muut megapenetraatiot toteutetaan niille keille se sopii (=mahtuu). Toisaalta, mitään noista en ole siinä mielessä kokenut, että voisin varmaksi sanoa. Se ajatus on vaan niin veteen piirretty raja, onko kyse kauhusta, kivusta, luottamuksesta, epätietoisuudesta vai alistumisesta mitä vastaan tulee kun olet avuttomana ja odotat...